I really need some air

Musta tuntuu vaihteeks elämä todella turhauttavalle. En tiiä miten päin olisin, enkä oikein tiedä kuka olen. Tuntuu, että vaikka yrittäisin kaikkeni, se ei riitä. Elämä painaa jälleen vastaan ja ajatukset ovat jälleen sekaisin.
Toisinaan tekis mieli vain nukkua pois, luovuttaa koko elämän suhteen.
En haluais tällä hetkellä ollenkaan olla minä, oksetan itseäni...
En jaksais katsella omaa naamaa, otsassa olevia rumia ryppyjä (joista eräs kaverini aina jaksaa mainita)... tavallaan mä joskus mietin, että olisinko/voisinko mä tehdä niille mitään.
Katselen nenää ja huuliani, jotka molemmat vaikuttavat epämuodostuneille.
Ja mietin, miten kukaan voi nähdä minussa kasvoissa mitään kaunista?
Saati kehossa, jossa rasva höllyy.

Moni luulee, että oon oikeesti tosi itsevarma ja muuta... ei se vaan mene niin, on päiviä jolloin oikeasti olen ja toisia, joilloin en voi sietää itseäni. On useita päiviä, jolloin en haluaisi olla olemassa...aina vain sen takia, että minulla on niin sietämättömän paha olla.
Minun epäillään puhuvan ohi suuni, mikä satuttaa minua todella paljon.
Minua haukutaan, asiasta kuin toisesta; yleensä kyllä ulkonäöstä...vaikkei se olisi edes minun vika (esim. joku synnynäinen ulkonäöllinen seikka. En tiedä kuinka pitkään enää jaksan tätä oloani... mä haluaisin vaan olla tyytyväinen elämääni ja itseeni, mutta en oikein jostain syystä vaan osaa olla.

Haluan olla parempi, haluan ansaita ihmisten luottamuksen, haluan näyttää ja tuntea itseni vahvaksi, kasvattaa luonnetta, katsoa minne elämä menee/vie minut ja nähdä lopun.
Loppu saattaa silti vain yllättää aiemmin.