Burn me, bury me.

Miks kaikki sanoo et mun pitää olla vahva
Miks se oon mä, jonka pitäs muka jaksaa
Liikaa paskaa, se väkisinkin maahan painaa
Teen mitä vaan, teen väärin silti aina
Tein sillo väärii päätöksii ja kadun niitä
Elämä on peli, eikä mikään mulle riitä
C: Sana - Ette ymmärrä

Break me, come and take me.

Riko minut
että ehjäksi tulla saan
riko minut hellästi
mutta kokonaan
kisko pois kaikki tarpeeton
silloin helpompi olla mun on
riko rakkaudellasi minut
C: Johanna Kurkela - Riko minut

I'm sorry

Jälleen surullinen. Olen huomiohuora.. huomaan, että jos en saa huomiota, alan heti masentua. Jos en saa tarpeeksi purkaa itseäni, alan itkeä ja raivota. Tai sitten vain möksähdän.
Tänäänkin vähän aikaa sitten tiuskaisin aika pahasti... tai no en pahasti, mutta tympääntyneenä:
Kaveri: "Hyvää viikonloppua. Pidä hauskaa"
Minä: "En"
Kaveri: "Yritä edes"
Minä: "En"

Oon ihan saatanan katkera muutamasta asiasta ja parista, joita en osaa edes kontrolloida omissa aivoissani. Mun yks hyvä kaveri menee tänään bilettää eräälle mun kaverille (kun sill on synttärit)...
Tietysti mull on paha olo, kun en ite pääse sinne ja nyt kun tänään kuulin sinne menevän muitakin mun hyviä kavereita tuli vaan pahempi.
Niillä on hauskaa, toivotinkin: "pitäkää hauskaa myös mun puolesta".  JA oikeasti tarkoitinkin sitä, vaikka se tuntuu pahalle omalla oudolla tavallaan, jota luultavasti kukaan ei voi ymmärtää.
Mä itse lähden isälle (angstailemaan?) ja tulen sieltä lauantai-iltana, koska sunnuntaina menen kirkkoon klo 9-12.

Toinen katkeruutta aiheuttava oli se, että kun koulu loppu niin saatoin CaBn bussipysäkille. Okei ei siin mitään. Sit menin näkee mun tyttöystävää. Aluks luulin, että nään sitä silleen kahestaan. Sen jälkeen se kertookin, että mennään yhen sen kaverin (joka on mun tuttu) niin vaateostoksille. Tai kattelee vaatteita. Olin silleen, että "ok".
Jotenkin tunsin itseni ulkopuoliseks siinä ja olin vaan silleen, että "hmm..". Aika normaalisti yritin olla ja toisaalta pidätellä sitä pahaa oloa mikä mun sisällä kylpee.
Ei se paha olo täydellisesti johtunut vaan siitä mun tyttöystävästä, siitä etten saanut mielestäni tarpeeks huomiota ja niin... se johtu myös siitä, että sain alemmuuskompleksin siitä mun tutusta. Se vaan on niin nätti ja mä oon tämmönen, kun oon. Ja oli niitä muitakin syitä siinä vaihees, en nyt vaan muista enää

Valitan tässä just mun "suurista" ongelmista. Tiiän, että muilla on pahempii ongelmiiki.. paljonkin pahempii. Mä vaan olen varmaan normalia herkempi ihminen reagoimaan kaikkeen heti jotenkin negatiivisesti. Nytkin tuntuu, etten osaa elää hetkessä.

 

That was a lie too. All that you say is lie.

• Mä niin rakastaisin oikeasti kuulla asiat suoraan, enkä mutkien kautta.
  Mä niin toivoisin, että kukaan ei oikeesti jaksas välittää tavallaan onko mulla asiat hyvin vai huonosti kunhan niiden elämät menis hyvin.
• Mietin juuri oliko eräs ihminen oikeasti onnellinen ollessaan viimeksi minun kanssa vai ei?
  Ahdistaa, kun tuntuu etten pysty näkemään sen oikeita tunteita. Ja tuntuu, että siihen sattuu kuitenkin jossain pintaa syvemmällä.

"On mulla hyvä kaveri, kun kertoo mulle että on alottanut seurustelemaan"
- sarkasmia siis.
En oo tottunu siihen, että seurustelisin. En oo tottunu hehkuttaa mun suhteita heti, kun alotan ne.. en kenellekkään. Ainut kenelle kerroin asiasta ensimmäisenä, oli äitini. Nyt tänään uskalsin kertoa isälleni, joka on siis rasisti...se ei tuu koskaan hyväksyy asiaa. Ja tiesin sen.

Ennen etsin viat itsestäni ja muista. Nykyään vaan itsestäni. Ja sieltähän se suurin syy kaikkeen löytyy. En aijo liioitella, mutta minun vika on yleensä ollut välejen rikkoutuminen.

Haluaisin osata luottaa ihmisíin ja oikeasti kertoa mitä tunnen mun sisällä. En pysty siihen kuitenkaan, enkä halua vaikuttaa toisten silmissä masentuneelle.

Mulla oli tänään hyvä päivä, olin Caritan kanssa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna mull oli hyvä olla, tietämättä miltä toisesta siis Caritasta tuntuu... joka ahistaa nyt. Enkä aijo kysyä asiasta, koska en halua suututtaa sitä. Tai antaa sen ymmärtää asioita väärin.
Kuten aina sanomisiani tai no tällä kertaa kirjoituksiani tulkitaan niin.
En osaa olla tarpeeksi selvä, enkä tällä hetkellä saa ees mistään tarpeeksi selvää.
Ja ai niin, ajattelin lopettaa tupakan täysin. Caritan takia. Että sen ei tarviis kärsii hengenahdistuksesta ja mä voisin ehkä saada siltä enemmän läheisyyttä, koska en haisis tupakalle.

Itken jälleen pahaan olooni. Syitä on tällä kertaa monia. Tuntuu, että ne "möröt" syövät mua henkisesti jälleen. Pää painaa miljoona kiloa, pitäs osata mennä nukkumaan... toisaalta en tahdo. En tahdo mennä näkemään unia siitä, kuinka jään taas yksin.
Kuinka kukaan ei välitä minusta ja kuinka minä olen se paska. Se, jota kaikki vihaavat ja kiertävät sen kuakaan jonkun syyn takia.

You're my leader

Relationship and don't know how to be in it.

Joo mä alotin seurustelemaan. Joo tänään. Se on minulle tavallaan uutta. Olen sitoutusmiskammoinen, silti aloitin seurustelemaan. Olenko hullu? Täysin seonnut?
Miten tämä tapahtui?! Onko tämä täysin mahdollista?
No mä mietin eilisyön melkein koko ajan näin:
"Parisuhde on vain sana"
"Mitäs jos en osaa olla tarpeeksi hyvä?"
"En kelpaa tälläisenä, kun olen"
"Se voiski onnistuu"
"Jos satutan sitä ihmistä..." Ja sen ihmisen sanoja tähän: "karo, älä viitti. se on sen ajan murhe, ei nykyhetkee"
Ja ejksgvwrsve, meni vähän yöunet pohdiskellessa ja näin.

En tiiä miten mun vanhemmat tän ottaa mut no vittu mulle on ihan sama periaatteessa mitä se ajattelee. mut toisaalt aijon puolustautuu sit sill mitä se on joskus sanonu mulle. Äiti sano mulle: "mä olen onnellinen ja iloinen, kun säkin olet. Olit sä sitten tytön tai pojan kanssa"
Ja uskon, että se ottaa tän hyvin. Jos ei niin eipä tavallaan ole minun ongelma.
Osille kavereille se, että seurustelen oli ihan shokki. Ne oli vaan, että: "KARO SITOUTUMISKAMMOINEN PUPPELI OOT ALKANU SEURUSTELEMAAN" "MITÄ HELVETTIÄÄ KARO, SEURUSTELETKO SÄ?" yms.

Forgotten child.