- Mä niin rakastaisin oikeasti kuulla asiat suoraan, enkä mutkien kautta.
Mä niin toivoisin, että kukaan ei oikeesti jaksas välittää tavallaan onko mulla asiat hyvin vai huonosti kunhan niiden elämät menis hyvin. - Mietin juuri oliko eräs ihminen oikeasti onnellinen ollessaan viimeksi minun kanssa vai ei?
Ahdistaa, kun tuntuu etten pysty näkemään sen oikeita tunteita. Ja tuntuu, että siihen sattuu kuitenkin jossain pintaa syvemmällä.
"On mulla hyvä kaveri, kun kertoo mulle että on alottanut seurustelemaan"
- sarkasmia siis.
En oo tottunu siihen, että seurustelisin. En oo tottunu hehkuttaa mun suhteita heti, kun alotan ne.. en kenellekkään. Ainut kenelle kerroin asiasta ensimmäisenä, oli äitini. Nyt tänään uskalsin kertoa isälleni, joka on siis rasisti...se ei tuu koskaan hyväksyy asiaa. Ja tiesin sen.
Ennen etsin viat itsestäni ja muista. Nykyään vaan itsestäni. Ja sieltähän se suurin syy kaikkeen löytyy. En aijo liioitella, mutta minun vika on yleensä ollut välejen rikkoutuminen.
Haluaisin osata luottaa ihmisíin ja oikeasti kertoa mitä tunnen mun sisällä. En pysty siihen kuitenkaan, enkä halua vaikuttaa toisten silmissä masentuneelle.
Kuten aina sanomisiani tai no tällä kertaa kirjoituksiani tulkitaan niin.
En osaa olla tarpeeksi selvä, enkä tällä hetkellä saa ees mistään tarpeeksi selvää.
Ja ai niin, ajattelin lopettaa tupakan täysin. Caritan takia. Että sen ei tarviis kärsii hengenahdistuksesta ja mä voisin ehkä saada siltä enemmän läheisyyttä, koska en haisis tupakalle.
Itken jälleen pahaan olooni. Syitä on tällä kertaa monia. Tuntuu, että ne "möröt" syövät mua henkisesti jälleen. Pää painaa miljoona kiloa, pitäs osata mennä nukkumaan... toisaalta en tahdo. En tahdo mennä näkemään unia siitä, kuinka jään taas yksin.
Kuinka kukaan ei välitä minusta ja kuinka minä olen se paska. Se, jota kaikki vihaavat ja kiertävät sen kuakaan jonkun syyn takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti