Taivasta kohti kurottaa käsi väsyneen

Tulin vastikään siihen tulokseen, ettei elämä ole elämisen arvoista. Se ei ollut mitenkään hysteerinen havainto, vaan enemmän kuin tyyni lipuminen tietoon, joka minussa oli muhinut jo pitkään, monia vuosia. Pienellä taolla ajatukseni olivat erään ihmisen takia, joka tuli pelastamaan minut muutama vuosi sitten. Nyt asiat ovat taas päälleen ja en tiedä mitä tekisin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen....ennen kaikkea siihen, että satutan itseäni ja muita... olemalla täällä niiden riesana ja aiheuttamaan enemmän paskaa.

Masennus ja ahdistus ottavat aina vallan jossain vaiheessa, olen sairas tältä osin (pakko kai tämä on myöntää, jos joka päivä on vittuuntunut johonkin yms.). Ja olen niin totaalisen kyllästynyt tähän, en jaksa enää tällaista, että on hyvin ja ei ole.
Itse minä pilaan kaiken, itse minä teen sen. Kerrankin, kun yritin olla parempi ihminen, pitää huolta kaverisuhteistani... eieieiei pilasin sen ns. parhaimmankin suhteeni omalla paskalla ja niin olen varma, että tämä ihminen nykyään vihaa minua enemmän kun mitään muuta tällä planeetalla.
Olen kai liian herkkä tähän nykyelämään, kun tänäänkin vaan itkin taas vaikkei se auta ja mulla on kai liikaa asioita selvittämättä omasta menneisyydestä mikä on laittanut jotenkin nupin sekaisin.
 Ei mennyt tietenkään mihinkään häviä, mutta parempaa saa aina toivoa.