Someday I will be fine

Moni sanoo, että ajatusteni tai tekojeni takia minun pitäisi käydä juttelemassa psykologeille tai muille asiantuntijoille. Olen käynyt juttelemassa, kun olin nuorempi. Paljonkin. Mä päätin itse jättää sen kaiken. Halusin antaa itselleni mahdollisuuden elää vapaasti. Aluksi siitä oli apua, kunnes asiat ja juttelu vain menetti arvon silmissä. Äitin kanssa olen jutellut asiasta ja se sanoo, että voin halutessani käydä sellaisella. Päätin silloin kuitenkin jättää sen. Enkä muuten menekkään, kaikille se tiedoksi. Kavereista ja tutuista tuli turvallisempi ihmisiä luottaa ja heiltä sain myös läheisyyttä.

Muutama ihminen elämässäni olisi valmis tekemään vuoksi vaikka mitä, niin paljon kaikkea mitä en voisi uskoa edes todeksi. Ne muutamat ihmiset uskoo muhun ja siihen, että mä tulen vielä pääsemään jaloilleni ja saamaan "arvoiseni" elämän. Elämän, jossa minulla on tarkoitus ja olen jotain. Ne muutamat ovat minulle hyvin tärkeitä ja jaksavat väittää vastaan, kun minä angstaan heille.
Se merkitsee minulle tosi paljon, vaikken sitä osaa näyttää enkä oikein kertoakkaan. Toisaalta en halua vaivata heitä, vaikka he kuinka sanovat; "ei se haittaa, minä kyllä kuuntelen", "minä haluan auttaa sinua, kerro vain mikä on hätänä". Joskus haluaisinkin kertoa ihan täysin, mutten vain pysty siihen. En aina edes tiedä todellista syytä miksi olen allapäin. Ja joskus se asia miksi olen allapäin, voi olla todella pieni... jolla oikeasti ei ole mitään merkitystä muille kuin minulle.
Itsetuhoisten ajatusteni keskelle on tuonut paljon iloa se, että tiedän kuitenkin kuolevani jossain vaiheessa... vaikken haluaisi. Kaikki kuolee, valitettavasti totta. Sairasta ainoastaan on se, että se on tuonut iloa. Samalla se tuo minulle motivaatiota jatkaa elämääni ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan. Ja miten elämä heittelee ja muuttuu solmiessani uusia kontakteja ihmisiin.
Elämä loppuu 60-80 vuoden kuluttua ja tuntuu, että aika menee hirveän nopeasti sinne.
Näen kamalan elämän takanani, mutta uskon sen menevän paremmaksi edessä päin. Minulla on vaihtoehtoja muutama; jäädä itkemään elämääni tai jatkaa sitä yrittäen parannella sitä.
En sano, että elämäni olisi ihan persiistä tai siinä ei olisi mitään minkä takia en jaksaisi. KYLLÄ ON, paljonkin. Jos vain jaksan siihen uskoa!
Tiedän pahan olon olevan vain olo, kohtaan sitä silmästä silmään. Viimeksi tänään. Olen paennut hyviin ajatuksiin, mikä on väärin.
Jos en uskalla ottaa tätä pelottavaa askelta kohti sitä oloa, jatkan vain ongelmieni väistelemistä tai niiden pakoilua. Olen selvittänyt päässäni itselleni ja muille tuhat ja yksi asiaa, ellen enemmänkin. Silti ne samat asiat kummittelevat joskus ajatuksina tai unissani. Toisaalta en ehkä olekkaan itseni pahin vihollinen, en vain osaa kohdata maailmaa. Tai ymmärrä tarpeeksi hyvin muita.

Usein elämässämme me putoamme, kompuroimme ja likaannumme tekemiemme päätösten ja tiellemme tulevien olosuhteiden takia. Tunnemme olevamme arvottomia, mutta sillä ei ole mitään väliä mitä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan - Sinä et koskaan menetä arvoasi. Sinä olet korvaamaton edelleen niille, jotka Sinua rakastavat. Niin korvaamattoman arvokas!
Levinneet/persiilleen olevat meikit, finnit, lisäkilot, vaatetus yms. mitä pahaa sitten ajatteletkin omasta ulkonäöstäsi; ne todellakaan eivät muuta sitä, millaisena ihmisenä minä näen sinut! ;_ ;
Sinä näytät sinulta. Sinun ei kuulu näyttää keneltäkään muulta kuin juuri sinulta, ja nimenomaan se tekee sinusta niin ainutlaatuisen ihanan. Katsellessasi itse itseäsi näet virheesi, mutta kaikki muut näkevät sinua katsellessaan nimenomaan sinut. He näkevät sinut sinä ihmeellisenä ja omanlaisena ihmisenä, joka on heille tärkeä ja rakas.