Tarvitsen paikan purkaa tuntoja kaikestä tästä. Seurata saa, kommentoida saa, tahdon kuulla kaiken mitä teillä voi olla sanottavana minulle. Jokainen pienikin sana voi olla minulle suuri ja tärkeä.
Mulla on monta diagnoosia, osa turhia, osissa voi taas olla jotain järkeä.
Diagnooseja ei voi pitää sinänsä sairautena, jokaisella ihmisellä on omanlaisensa sairaus.
Minulla on tämä, diagnosoimaton epäonnellisuus ...vaikka mun asiat on ihan hyvin... kai. En oikein osaa sanoa mitään varmaksi.
Mua stressaa täll hetkellä vaikka mitä, suurimmaksi osaksi kuitenkin koulu... rästikokeet... väsyttää, ahistaa.. tuntuu, etten jaksa. Äiti masens just sanomalla: "sulle on tulossa varmaan paska päättötodistus, kun tykkäät vaan huidella ympäri kaupunkii, etkä lue niihin kokeisiin". No jos olisin koko ajan kotona lukemassa, mä vaan masentuisin yksinäisyydestä.
Kaverit ja muut tärkeät yrittää piristää, en osaa ottaa sitä oikealla tavalla vastaan. Tänäänkin vaan tiuskin vihaisesti: "miks oot tollanen vittumainen mulle? ei tarvii skitsoo mulle" ja oikeesti se vika oli mussa. Sentään tajusin pyytää anteeks. Ja oon onnellinen, että sain anteeks.
Mä oikeesti rakastan mun ystäviä/kavereita/tuttuja, koska joskus ne hyväksyy mut tosiaan tälläsenä ihmeellisenä ihmisenä mikä oon.. hyvine ja huonoine puolineen, kokonaisuutena. Ei vain silloin, kun olen iloinen.
Miks mun täytyy aina jäädä yksin oottamaan
Kyynelsilmät kuivaamaan
Ilman sua kai mahdotonta olla vois
Oi jos kaikki toisin ois
Etsä tajuu, mä oon katellu sua
Jo pitkän aikaa!
C: Apulanta - Kristalliprinsessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti